Hei taas

  En olekaan tänne pitkään aikaan kirjoittanut. Lähinnä vaitioloni on ollut asian puuttumisen syytä, mutta perkele, kuinka paljon asioita voi tunkea yhteen iltapäivään?
  Ensin eräs puolituttuni kertoo minulle siitä, kuinka hänen isänsä on hakannut häntä jo 5 vuotta ja kuinka hän on joutunut elämään sen asian kanssa yksin koko tuon ajan. Pitkän tauon jälkeen huomasin taas suojelusvaistoni olevan hengissä, joskaan en ole enään yhtä hyvä puhuja kuin silloin joskus. Mutta osaan edelleen kuunnella.
  Tämän jälkeen paras (?) ystäväni soitti minulle ja huusi, kuinka olen pettänyt hänen luottamuksensa. Taas. Vaikka en ole omasta mielestäni ikinä tehnyt mitään pettääkseni häntä, kaikesta päätelleen olen kuitenkin pettänyt hänet useasti. Kaikeksi ihmeekseni kun huuto ja puhelu loppui, hetken hiljaisuuden jälkeen hän soitti pyytääkseen anteeksi. Ensimmäisen kerran. Tällä hetkellä en yhtään tiedä, mikä meidän tilanteemme on. Mutta sen tiedän, että hänen elämänsä menee nyt yli. Tämä on jo kolmas kerta viikon sisään, kun hän viiltelee itsensä sairaalakuntoon.
  Ei kahta ilman kolmatta: Jutellessani erään ystäväni kanssa facebookissa niitä näitä, aihe mateli hitaasti, mutta valitettavan varmasti kohti minulle jo tuttua aihetta; itsemurhaa. Hän sanoi suunnitelleensa ja harkinneensa asian tarkasti läpi ja aikovansa yrittää sitä tiistaina. Mikäli se on hänen tahtonsa, en voi häntä estää. Haluan vain hänen tietävän, että mikäli voisin auttaa, sen tekisin.

  Sinänsä pelottavaa, että vaikka nuo kolme asiaa ovat kaikki äärimmäisen suuria, en pysty kirjoittamaan niistä enempää. Puolituttu on tosiaan puolituttu, mutta toivoisin tuntevani hänet paremmin, jotta voisin auttaa tehokkaammin.
  Parhaasta (?) ystävästäni en uskalla kirjoittaa mitään, koska minusta tuntuu että aina kun puhun hänestä mitään, petän hänen luottamuksensa. Tunnen olevani kahlittu kokonaan tässä ihmissuhteessa. Tiedän katuvani tätä myöhemmin, mutta: minusta tuntuu että hänen mielestään kaiken pitää mennä aina hänen mielensä mukaan. Elämä ei toimi niin.
  Kolmas tapaus, ystäväni, jonka tie on mahdollisesti tulossa päätökseensä pian, on hieno mies. Hän on vain eksynyt. Pahasti. Toivon, kuten varmasti kaikki hänen tuttunsa toivoisivat, mikäli tästä tietäisivät, että hän muuttaa mielensä. Mutta kuten jo sanoin, se on hänen päätöksensä. Lopulta jokainen ihminen on oikeutettu päättämään omasta elämästään kaiken muun, paitsi sen, että keneksi syntyy.

Olen tunteettomampi, kuin olisin ikinä uskonut olevani.

Sinä teit minusta kuolemattoman, mutta kylmän ja synkän.

Sinä teit minusta selviytyjän.

  Julkinen kirjoittaminen tuntuu oudolta pitkän ajan jälkeen. Suomeksi kirjoittaminen myös. Pahoittelen tekstin lyhyyttä ja tyhjyyttä, ehkä tämän blogin laatu tästä taas paranee, jos vaikka jaksaisin jatkaa kirjoitusta.

En tiedä, onko tämä sallittua

  Mitä kuuluu tuntea, kun menettää ystävän? Surua, hämmennystä ja epätoivoa. Mitä minä tunnen menetettyä toisen kahdesta ystävästäni? En mitään. En mitään hyvää, en mitään pahaa. Tai no jaa, oikeastaan minulle kuuluu hyvää. En ymmärrä tätä. Minun kuuluisi tuntea surua ja ehkä jopa vihaa. Tuntuu vain mukavalta.

  Pitkä tarina tiivistetysti: Viime merkinnässäni sanoin pitkästä aikaa kiinnostuneeni jostakusta. Nimettäköön hänet vaikka M:ksi No, vietin hänen kanssaan aikaa ja tulimme hyvin juttuun. Voin valehtelematta myöntää jopa ihastuneeni häneen. Kun hän oli meillä, ystäväni, hra. A, tuli myös meille. Hän jopa uskalsi myöntää, että itsekin voisi olla kiinnostunut M:stä, mutta ei aio tehdä mitään tyhmää tai harkitsematonta tilanteen huomioiden. Hän ymmärsi, että tämä oli minulle suuri asia.
  Noin viikko sen jälkeen, kun M lähti meiltä, hän sanoi facebookissa että hänellä on yllätys. Hän on Nurmijärvellä, asiunpaikkakunnallani. Tiesin, ettei hän tunne täältäpäin ketään muuta, kuin minut ja A:n, joten ei ollut vaikea päätellä, että missä hän on. Saatuani häneltä vahvistuksen, minun olisi kai kuulunut masentua tai suuttua A:lle siitä, että hän sekä petti luottamukseni täysin, osoitti olevansa pelkuri, että käytännössä tuhosi ensimmäisen ihastukseni pieneen ikuisuuteen.
  Mutta ei. Minä en suuttunut. Minä en masentunut. Minä nauroin. Nauroin itsekseni A:lle siitä, kuinka säälittävä hän on. Hän on valehdellut muutamaan otteeseen ennen tätä, mutta tämä oli viimeinen pisara. Koetin soittaa hänelle, mutta hän ei (yllätys yllätys) vastannut. Tämä kaikki, ystävän ja ihastuksen menetys vain huvitti minua. Ja huvittaa edelleen.

  Yksi mielenkiintoinen asia minussa muuttui. Tai no, muuttui on väärä sana. Vahvistui. Osaan taas vaan pitää suuni kiinni ja vastaavaisuuden varalla antaa tunteiden tulla ja mennä. Omassa rauhassa puolen kilometrin paksuisien muurien takana vain on paljon parempi olla. En taas pitkään aikaan tule päästämään ketään lähelleni. Olen yksinäinen selviytyjä. En kaipaa toisia lähelleni. Minua ei voi satuttaa. Ei enään koskaan.
  Toisaalta taas, olen päästänyt vain 2 henkilöä lähelleni, A:n ja O:n. Alfa ja Omega. Tosin nyt kun työnnän A:n muurien ulkopuolelle, jäljellä on vain Omega. Hänkään ei ole aina ollut täällä, mutta valitettavasti en ole minäkään ollut aina siellä hänen tukenaan. Kuitenkin hän on ollut minulle paras ja tavallaan ainoa ystäväni jo pitkän aikaa. Nyt hän on aidosti ainoani.
  Ja minä rakastan häntä.

 

  Olen viimeaikoina taas keskittynyt säveltämiseen hyvin paljon. Mutta en kuten normaalisti. En ole säveltänyt bändilleni biisejä. Olen säveltänyt itselleni kappaleen. Tai no, se ei ole läheskään valmis vielä. Kyseessä on kaunis ja herkkä pianosävellys, jonka haluan soitettavan omissa hautajaisissani. Ainakin toistaiseksi haluan näin.

  En yleensä tee haikeita ja kuniita kappaleita, vaan melodisia metallibiisejä. Jos musiikkini pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi yleisesti mitä luultavammin kysymysmerkki. Pyrin normaalisti kappaliellani herättämään kysymyksiä ja arvoituksia, mahdollisesti muistoja ja tunteiden kyseenalaistusta. Tämä uusin tuotos on kuitenkin enemmänkin kuin savu. Tummanpuhuva ja hauras asia, joka vain häviää. Ainakin minuun kappale vaikuttaa tällä tavalla. Sitä kuunnellessani tiedostan faktan, että kaikki loppuu aikanaan. Mutta jotenkin loppu ei ole surullinen, vaan omalla tavallaan kaunis. Ikään kuin haavoittuvainen, nukkuva variksenpoikanen. Tummanpuhuva ja yleisesti halveksittu, mutta silti hellyyttävä. Liian nuori lentääkseen. Liian epäkypsä elääkseen elämäänsä. Kuitenkin ennen kuin se alkaa elää elämäänsä, se kuolee. Kuten me kaikki.

Vanhat muistot

  Olin ehtinyt jo unohtaa tämän tunteen. Tämän mukavan lämmön ja perhoset vatsanpohjassa. Harmi sinänsä ettei tästä varmaankaan tule mitään, mutta en muista milloin olisin tuntenut mitään tällaista ketään muuta kuin häntä kohtaan. En sano vielä ihastuneeni, mutta olen kiinnostunut jostakusta. Mikäli itseäni yhtään tunnen, onnistun jotenkin tuhoamaan tämänkin.
  Tämä saattaa tarkoittaa sitä, että vihdoin ääni sisälläni sanoo, että on pakko mennä eteenpäin. Olen viihtynyt sinkkuna äärimmäisen hyvin, mutta katson kyllä mielelläni, että mitä tästä tulee (jos mitään). Toivon vain, että hän on puolellani. Hän tietää kyllä, ettei tämä vaikuta meidän väleihimme mitenkään, olen aina täällä hänen tukenaan ja turvanaan. Tai vaikka seurana, mutta silti olen aina täällä.



  Kiitos ja anteeksi.