En tiedä, onko tämä sallittua

  Mitä kuuluu tuntea, kun menettää ystävän? Surua, hämmennystä ja epätoivoa. Mitä minä tunnen menetettyä toisen kahdesta ystävästäni? En mitään. En mitään hyvää, en mitään pahaa. Tai no jaa, oikeastaan minulle kuuluu hyvää. En ymmärrä tätä. Minun kuuluisi tuntea surua ja ehkä jopa vihaa. Tuntuu vain mukavalta.

  Pitkä tarina tiivistetysti: Viime merkinnässäni sanoin pitkästä aikaa kiinnostuneeni jostakusta. Nimettäköön hänet vaikka M:ksi No, vietin hänen kanssaan aikaa ja tulimme hyvin juttuun. Voin valehtelematta myöntää jopa ihastuneeni häneen. Kun hän oli meillä, ystäväni, hra. A, tuli myös meille. Hän jopa uskalsi myöntää, että itsekin voisi olla kiinnostunut M:stä, mutta ei aio tehdä mitään tyhmää tai harkitsematonta tilanteen huomioiden. Hän ymmärsi, että tämä oli minulle suuri asia.
  Noin viikko sen jälkeen, kun M lähti meiltä, hän sanoi facebookissa että hänellä on yllätys. Hän on Nurmijärvellä, asiunpaikkakunnallani. Tiesin, ettei hän tunne täältäpäin ketään muuta, kuin minut ja A:n, joten ei ollut vaikea päätellä, että missä hän on. Saatuani häneltä vahvistuksen, minun olisi kai kuulunut masentua tai suuttua A:lle siitä, että hän sekä petti luottamukseni täysin, osoitti olevansa pelkuri, että käytännössä tuhosi ensimmäisen ihastukseni pieneen ikuisuuteen.
  Mutta ei. Minä en suuttunut. Minä en masentunut. Minä nauroin. Nauroin itsekseni A:lle siitä, kuinka säälittävä hän on. Hän on valehdellut muutamaan otteeseen ennen tätä, mutta tämä oli viimeinen pisara. Koetin soittaa hänelle, mutta hän ei (yllätys yllätys) vastannut. Tämä kaikki, ystävän ja ihastuksen menetys vain huvitti minua. Ja huvittaa edelleen.

  Yksi mielenkiintoinen asia minussa muuttui. Tai no, muuttui on väärä sana. Vahvistui. Osaan taas vaan pitää suuni kiinni ja vastaavaisuuden varalla antaa tunteiden tulla ja mennä. Omassa rauhassa puolen kilometrin paksuisien muurien takana vain on paljon parempi olla. En taas pitkään aikaan tule päästämään ketään lähelleni. Olen yksinäinen selviytyjä. En kaipaa toisia lähelleni. Minua ei voi satuttaa. Ei enään koskaan.
  Toisaalta taas, olen päästänyt vain 2 henkilöä lähelleni, A:n ja O:n. Alfa ja Omega. Tosin nyt kun työnnän A:n muurien ulkopuolelle, jäljellä on vain Omega. Hänkään ei ole aina ollut täällä, mutta valitettavasti en ole minäkään ollut aina siellä hänen tukenaan. Kuitenkin hän on ollut minulle paras ja tavallaan ainoa ystäväni jo pitkän aikaa. Nyt hän on aidosti ainoani.
  Ja minä rakastan häntä.

 

  Olen viimeaikoina taas keskittynyt säveltämiseen hyvin paljon. Mutta en kuten normaalisti. En ole säveltänyt bändilleni biisejä. Olen säveltänyt itselleni kappaleen. Tai no, se ei ole läheskään valmis vielä. Kyseessä on kaunis ja herkkä pianosävellys, jonka haluan soitettavan omissa hautajaisissani. Ainakin toistaiseksi haluan näin.

  En yleensä tee haikeita ja kuniita kappaleita, vaan melodisia metallibiisejä. Jos musiikkini pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi yleisesti mitä luultavammin kysymysmerkki. Pyrin normaalisti kappaliellani herättämään kysymyksiä ja arvoituksia, mahdollisesti muistoja ja tunteiden kyseenalaistusta. Tämä uusin tuotos on kuitenkin enemmänkin kuin savu. Tummanpuhuva ja hauras asia, joka vain häviää. Ainakin minuun kappale vaikuttaa tällä tavalla. Sitä kuunnellessani tiedostan faktan, että kaikki loppuu aikanaan. Mutta jotenkin loppu ei ole surullinen, vaan omalla tavallaan kaunis. Ikään kuin haavoittuvainen, nukkuva variksenpoikanen. Tummanpuhuva ja yleisesti halveksittu, mutta silti hellyyttävä. Liian nuori lentääkseen. Liian epäkypsä elääkseen elämäänsä. Kuitenkin ennen kuin se alkaa elää elämäänsä, se kuolee. Kuten me kaikki.

Vanhat muistot

  Olin ehtinyt jo unohtaa tämän tunteen. Tämän mukavan lämmön ja perhoset vatsanpohjassa. Harmi sinänsä ettei tästä varmaankaan tule mitään, mutta en muista milloin olisin tuntenut mitään tällaista ketään muuta kuin häntä kohtaan. En sano vielä ihastuneeni, mutta olen kiinnostunut jostakusta. Mikäli itseäni yhtään tunnen, onnistun jotenkin tuhoamaan tämänkin.
  Tämä saattaa tarkoittaa sitä, että vihdoin ääni sisälläni sanoo, että on pakko mennä eteenpäin. Olen viihtynyt sinkkuna äärimmäisen hyvin, mutta katson kyllä mielelläni, että mitä tästä tulee (jos mitään). Toivon vain, että hän on puolellani. Hän tietää kyllä, ettei tämä vaikuta meidän väleihimme mitenkään, olen aina täällä hänen tukenaan ja turvanaan. Tai vaikka seurana, mutta silti olen aina täällä.



  Kiitos ja anteeksi.

Ilta, jota en unohda

  Hän soitti minulle hieman neljän jälkeen yöllä ääni niin itkuisena, etten saanut edes kunnolla selvää. Hän pyysi minua tulemaan luokseen mahdollisimman pian. Paniikissa lähdin välittömästi liikkeelle ja ajoin paikalle nopeammin, kuin olen ennen ajanut. Perille päästyäni hän halasi minua eikä saanut sanottua mitään, ei yhtään mitään. Tiesin, että jotain vakavaa on tapahtunut.
  Jonkin aikaa myöhemmin hän sai kerrottua, mitä hänelle on tehty. En ole elämässäni ikinä ollut niin raivoissani mistään, vaikka huonoja aikoja onkin ollut. Olin kuitenkin samalla hyvin huolestunut hänestä. Mitä tahansa hänen hyvinvointinsa vuoksi.
  Hän tuli meille yöksi ja vaikkemme oikeastaan tehneet muuta kuin nukuimme, viihdyin itse hyvin. Pitkästä aikaa hän oli seuranani, enkä tuntenut olevani yksin. Tänään hän lähti taas, eikä välttämättä tule takaisin pitkään aikaan, mutta nämä pienet hetket ovat niin hyviä, etten jaksa nyt keskittyä tulevaan. Yksi asia minun pitää sinulle (taas) sanoa; älä jatka tuota.

  Se mies on kuvottavin ja vastenmielisin olento, jonka tiedän. En voi ymmärtää, että miksi pidät häneen minkäänlaista yhteyttä tapahtuneen jälkeen. Inhoan itseäni sanoessani tämän, mutta jos annat asian tapahtua uudestaan, tai annat minkään vastaavan tapahtua, teen oikeasti jotain pahaa. En tiedä vielä teenkö sen itselleni vai hänelle, mutta jotain teen. Anteeksi.

Mutta mikä minä olen?

  Tiedätkö sen tunteen, kun aamulla et halua nousta sängystä kohtaamaan uusia pettymyksiä? Tiedätkö sen tunteen, kun illalla et toivoisi enään huomenna herääväsi? Tiedätkö sen tunteen, kun haluat vain että kipu loppuu, muttet halua satuttaa muita lähtemällä pois? Tiedätkö minut?
  Kaikki tuo on minun maailmaani. Yleensä nuo tunteet ovat vain lyhytaikaisia ja menevät päivässä ohi, muttei tällä kertaa. Olen ollut jo päälle viikon äärimmäisen alamaissa, toivoen vain että tämäkin aalto menisi ohi kuten aiemmat.Miksei se mene?
  Loppujen lopuksi elämä vain kuluu päivä päivältä. En saisi antaa elämän lannistaa itseäni, mutten jaksa enää taistella vastaan. En yksin. Odotan vain sitä päivää, kun aamulla herään ja ymmärrän, että siinä se nyt sitten oli. Kaikki.... ... ...koko elämä. Näin käy kaikille valmiiksi lannistetuille ihmisille jossain vaiheessa. Onneksi on myös toisenlaisia ihmisiä; selviytyjiä. Muistan edelleen kun olin vahva ja murtumaton. En ole vielä kokonaan murtunut, mutta vahvuus ja taistelutahto ovat kuolleet jo kauan ennen minua. Haluan olla taas selviytyjä.

  Koska en kykene luottamaan ihmisiin ja olen lievästi misantropinen, en osaa myöskään kiintyä muihin ihmisiin. Olen rikki revitty, mutta olen myös oppinut elämään näin. Oikeastaan elämässäni on enään vain yksi tärkeä henkilö. Hän. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi puhuin hänen kanssaan tai näin hänet. Olen monesti ajatellut soittaa, mutta en halua pahentaa hänen mieltään. Hän olisi kuitenkin huomannut huonon oloni heti.
  Ihmisten sijaan kiinnyn esineisiin, yleensä arvottomaan rihkamaan. Minulla oli kaksi ketjua, jotka ovat minulle tärkeämpiä, kuin suuri osa ihmisistä. Toisen niistä, tärkeämmän ja hauraamman, annoin hänelle syntymäpäivälahjaksi. Oikeastaan hän on varmaan ainoa ihminen, joka pystyi käsittämään lahjan arvokkuuden.
  Toinen ketju, raskas ja vahva, on nyt oikeassa kädessäni. En muista, mistä sain sen, mutta se on ollut minulla melkein yhtä pitkään kuin se toinenkin oli. Olen huomannut, että aina huonon olon iskiessä haen ensimmäiseksi turvaa tältä ketjulta. Saattaa kuulostaa typerältä, mutta se jotenkin auttaa.

 

  Kaikista tehokkaimmat ja mukavimmat tavat käsitellä masennusta ovat musiikki ja maantie. Olkoon se sitten vauhdin viima ja adrenaliini tai vilisevät katuvalot, ajaessa tulee aina jotenkin vapaa tunne. Jossei tee mieli ajaa kovaa, voi körötellä jonkin kukkulan tai korkean rakennuksen lähelle ja kiivetä ylös katsomaan henkeäsalpaavaa maisemaa. Siellä istuskellessa huolet vaikuttavat olevan kaukana alapuolella.
  Toinen tapa, musiikki, taas toimii eri tavalla. Oikeanlainen musiikki saa sisälläni aikaan niin suuria tunnevyöryjä, että oikea kappale yhdistettynä huonoon oloon saa oloni niin hirveäksi, etten vain voi tehdä mitään. En voi nostaa katsettani, en liikuttaa vartaloani, en satuttaa itseäni tai muita. Kun tämä vaihe menee ohi, koko keho tuntuu paljon puhtaammalta. Sitä huomaa, että elämässä on myös jotain, jonka puolesta kannattaa jatkaa.

Ongelmia paratiisissa

  Jokainen meistä tietää sen. Osa on tuntenut sen, osa tuntee sen tällä hetkellä ja osa on säästynyt sen julmalta, kylmältä tyhjyydeltä. Monikin asia sopii edelliseen lauseeseen, mutta nyt puhun menetyksestä. Maailmassa ei ole musertavampaa tunnetta. Jokin, johon olet todella kiintynyt yhtäkkiä viedään pois. Olkoon kohteena lemmikki, ystävä, rakastettu tai perheenjäsen, kuoleman tai eron jättämä olotila ei ole verrattavissa mihinkään. Vaikka ehkä haluaisit vain jäädä aamulla sänkyyn makaamaan, kannattaa yrittää nousta ja jatkaa elämän rutiineja. Näin ainakin minä tein, kun isäni kolme kuukautta sitten kuoli. Vaikkakin välini isääni olivat melkein olemattomat, kaipaan häntä. Ystävien, erityisesti yhden, tuella olen kuitenkin hyvin selvinnyt siitä sisäisestä taistelusta. Kunpa saisin vain korvata hänen ainaisen tukensa jotenkin. Rakastan häntä.
  Mutta nyt, vaikken ole menettänyt oikeastaan mitään, tunnen sen tunteen taas. Tuntuu, että se olisi vain odottanut sisälläni hetkeä, jolloin olisin haavoittuvainen ja iskenyt silloin. Ikävä kaikkea, mitä minulla joskus oli, kasvaa sietämättömän suureksi ajatusten heitellessä laidasta laitaan. Voin olla nyt surullinen, mutta viiden minuutin päästä nauran onnellisena. En osaa päättää, mitä tunnen. Toivottavasti tämä muuttuu pian. Huomenna aion saada välini selviksi hänen kanssaan, aivan sama mitä se sitten tarkoittaakaan. Olen kuitenkin varma, että vähintään ystävinä pysymme. Oikeastaan olen melkein täysin varma, että meistä ei tule sen enempää eikä vähempää. Välttämättä ikinä.

Hän on minun kaikkeni.

 

  Musiikki on mukavaa. Se vaikuttaa minuun uskomattomalla tavalla. Vaikka kuuntelenkin suureksi osaksi metallia, parasta musiikkia on mielestäni instrumentaali ja rauhallinen, tunteellinen musiikki. Voin istua jopa tunteja vain kuunnellen sellaista musiikkia ja käyden omaa ajatusmaailmaa ja elämääni läpi. Sinänsä huvittavaa, aina kun käyn elämääni ja tilannettani läpi, huomaan, ettei asiat olekaan huonosti. Oikeastaan, minulle kuuluu hyvää, vaikka olenkin surullinen. Minulla on kaikkea, mitä ihminen voi tarvita: yksi, kaikista tärkein ystävä, jolle voin puhua mistä vaan, sekä kaksi, joihin voin luottaa kokonaan. Näiden lisäksi minulla on hyvät välit perheeseeni, lukematon määrä kavereita, hyvä yleiskunto ja terveys, harrastuksia joiden parissa viihdyn ja jopa jonkin verran rahaa. Periaatteessa en tarvitse enään mitään, mutta silti saan itselleni tunteen:

"Nyt jotain puuttuu. Tästä kaikesta puuttuu se tärkein.

Tästä puuttuu kahden ihmisen välinen rakkaus."

  Kyllä vain, minulla on paljon ystäviä ja kavereita, mutta tunnen olevani yksin. Tämäkin kaikki johtuu itsestäni; en osaa päästää ihmisiä lähelleni. Silti jos jollakulla, kenelläkään, on ongelmia, olen valmis auttamaan. Kyllä, minulla on messiaskompleksi (asiaan perehtymättömille: Messiaskompleksi tarkoittaa, että olen valmis auttamaan ketä tahansa, haluan kuulla surunne, jotta voin itse kärsiä ne puolestanne). Tosin en laske sitä huonoksi asiaksi, ilman sitä koko elämäni olisi mennyt eri tavalla. Olisin elänyt normaalin elämän. Tylsän elämän. Nyt, kun olen ollut jo pitkään sinut itseni kanssa, olen voinut elää vapaammin. Elää vaiston varassa moniväristä elämää. Tottakai elämääni on tullut paljon enemmän surua kompleksin takia, mutta se vain rikastaa. Olen kokemuksissa rikkaampi kuin moni muu. Olen kasvanut myös henkisesti vahvemmaksi. Enään en pelkää itseni puolesta.

  Ps. Jos joku tämän lukenut haluaa jakaa ongelmiaan, voin auttaa. Haluan silti pysyä anonyyminä.

  Sain tänään myös paperit maistraatilta; olen nyt virallisesti eronnut kirkosta. Jo oli aikakin. Olen ollut satanisti niin pitkään kun muistan. Ja tietäkää; satanismin ja saatananpalvonnan välillä on suuri ero. En ole uskonut jumalaan tai mihinkään yliluonnolliseen ikinä, enkä varmaankaan tule kokemaan yllättävää "valaistumista." Mielestäni oikealla oleva kuva on asiallinen, kertova ja täyttä faktaa. Ei sillä, ettenkö hyväksyisi uskovaisia ihmisiä. Jos uskot jumalaan tai muuhun vastaavaan, usko vaan. Minua ei vain kiinnosta se ollenkaan. Kuinka turhauttavalta tuntuukaan se, kun kävelet kadulla ja kuulet, kun joku saarnaa Jeesuksen teoista. Aina kun kuulen sellaista, tekee mieleni vain kävellä puhujan eteen, näyttää hupparini selkää (666) ja kertoa muutamia faktoja kristinuskosta. Esimerkkeinä naisten alentaminen, ihmisten tappaminen, kirkon monopolivalta, tarkat elämänohjeet ja kaikki muu paska, mikä estää ihmisen luonnollisen elämisen. Olemme kaikki ihmisiä, aivan sama olemmeko epämuodostuneita, homoja, saatananpalvojia, huoria tai niin sanotusti "normaaleja" ihmisiä. Valitettava totuus tietty on, että jotkut ihmiset ovat tietyissä asioissa parempia, kuin toiset. Vaikkapa hieman ylipainoinen mies on paljon parempi fyysisesti raskaassa työssä, kuin langanlaiha malli. Mutta yritäpä saada se mies jonkun muotilehden kanteen ja sitten vielä myydä lehteä. Olemme eri asioissa hyviä, mutta kaikki olemme samanarvoisia.

  Kaikkeen löytyy poikkeuksia. Omalla kohdallani muita alempiarvoisia ovat selkäänpuukottajat ja miehet, jotka käsittelevät naisia kuin esineitä tai pelinappuloita. Jos saat luottamukseni ja menet pettämään sen, se on hyvin vaikeaa saada takaisin. Jos taas olet mies ja lyöt naista edessäni, et saa sitä ikinä takaisin. Menetät kaiken arvon silmissäni, enkä välitä mitä sinulle tapahtuu. Olen sydämetön paska. Kaikkeen kuitenkin löytyy aina poikkeus...

  Nyt voisin taas harkita leffan kautta nukkumaan menoa, vaikka huomenna onkin vapaapäivä. Huomenna aion pitää hauskaa, aion taas todella nauttia elämästä ja pienistä asioista. Hyvää yötä, yksi ainoa lukijani. Kiitos, että välität.

Tervetuloa minun maailmaani.

Tervetuloa.

  Tämä maailma on minun maailmani. Sekasortoa, kauhua, pelkoa, yksinäisyyttä ja tuhoa. Olen epäonnistunut luomus, turhaa lihaa ja verta. Tässä maailmassa on kaksi ääripäätä: Minä, kaiken epäonnistumisen ja yksinäisyyden huipentumana, sekä hän, joka on melkein samassa tilanteessa kuin minä, mutta minun maailmassani häntä palvotaan jumalattarena. Minun maailmani keskittyy hänen hyvinvointiinsa ja onnellisuuteensa. Ilman häntä minä en ole minä. Ilman häntä minua ei ole.

  Olen jo monesti miettinyt aloittavani bloggaamisen ja jopa kerran aloitinkin, mutta tuntuu jotenkin omituiselta kirjoittaa asioita itsestäni kaikkien nähtäville. Olen jo pitkään kirjoittanut käsin eräänlaisia päiväkirjoja, mutta täällä kaikki sanani ovat helposti nähtävissä. En oikein ikinä ole välittänyt, mitä ihmiset minusta puhuvat. Silti, jos tunnet minut, ole kiltti äläkä levitä tätä blogia eteenpäin. En kaipaa enempää kipua.
  En ollenkaan tiedä, mitä kertoisin tai kirjoittaisin. Tätä blogia tuskin kukaan tulee pitkään aikaan lukemaan, joten eipä sillä varmaan ole väliäkään, mutta silti ajatuksia on vaikeaa saada kirjoitettua. Viimeisen muutaman päivän sisään on tapahtunut niin paljon, ettei pääni pysy kasassa. Toissapäivänä itkin ensimmäisen kerran kahden vuoden tauon jälkeen. Heti eilen uudestaan. Totta puhuakseni, haluaisin nytkin itkeä. Ajatukseni ovat samaa aikaa sekaiset, tyhjät ja päämäärälliset. Tiedän tismalleen, mitä haluan, mitä olen halunnut jo monta vuotta, mutta tiedostan sen mahdottomuuden, vaikka se onkin ihan edessäni. Yltän koskemaan siihen, yltän halaamaan sitä, mutten tule ikinä saamaan sitä itselleni.

   Ihmismieli on säälittävän heikko. Olen selvinnyt tästä aiemminkin, mutta tämä tuntuu kerta kerralta vain pahemmalta. Tunnen oloni jotenkin käytetyksi ja petetyksi, vaikkei minulla ole mitään oikeutta tuntea niin. Tahtoisin vain viiltää sydämeni ulos rinnastani. Tai hypätä rekan alle, aivan sama, kunhan tämä tunne vain loppuisi. Mutta olen luvannut hänelle etten tee sitä, etten tee itselleni mitään. Tuosta lupauksesta aion pitää kiinni, en voi pettää hänen luottamustaan taas. En voi uudelleen satuttaa häntä satuttamalla itseäni. Tuosta lupauksesta olen pitänyt kiinni täysin siitä asti, kun sen teinkin. Olen ollut hänelle käsittämättömän julma, mutta silti hän pysyy vierelläni. Tämä on aitoa ystävyyttä. En voi osoittaa kiitollisuuttani mitenkään tarpeeksi. Annoin hänelle jo kaikkein tärkeimmän esineeni ja oman sydämeni, mutta tuntuu, etten ole tehnyt tarpeeksi saadakseni anteeksi. Haluan vain, että hän olisi onnellinen.


Soitin hänelle, mutta puhelu loppui melkein heti sanoihin "mulle soittaa joku toinen, soitan sulle myöhemmin." Haikeana vastasin vain että selvä ja yritin jatkaa: "soitellaan, rakas", mutta hän oli jo sulkenut puhelimen. Toivon vain, että jos en itse saa häntä onnelliseksi, hän löytäisi jonkun, joka pystyy siihen. Silloin toivottavasti pystyn päästämään irti hänestä ja tästä maailmasta, silloin saatan vihdoin löytää rauhan ja  harmonian. Kuka ikinä hänet onnelliseksi saisikaan... Hän on monesti sanonut, että minä saan hänet onnelliseksi ja että hän tuntee itsensä turvatuksi ja huolettomaksi luonani, mutta hän ei voi antaa minulle enempää kuin ystävyyden. Ystävyys riittää minulle aivan loistavasti, mutta haluan olla kaikki, mitä hän ikinä tarvitseekaan. Jos hän vain tietäisi, mikä puuttuu, voisin yrittää korjata sen. Hänen vuokseseen olen valmis mihin tahansa. Mihin tahansa.

  Kuitenkin, kyllähän minä pärjään. Aina olen pärjännyt. Ja tämä masentuneisuuskin tulee vain silloin tällöin, joskin nyt se on ollut luonani jatkuvasti, mutta kyllä se menee pois. Jaksoittaisia hyviä ja huonoja kausia on kaikilla, olen itse vain hieman alttiimpi näille huonoille kausille. Eihän kaikki jatkuvasti voi huonosti mennä, eihän? Sitäpaitsi, olen jotenkin oudolla tavalla myös onnellinen. En tiedä, miksi tätä tunnetta oikein voisi kuvailla. Tiedän vain, että tulevaisuudessa on myös hyviä aikoja.
  Ainakin ensi perjantai tulee olemaan äärimmäisen mukava. Ei, en ole (ainakaan näillä näkymin) menossa juomaan, olen menossa hänen kanssaan kaupoille. En kummemmin nauti shoppailusta, mutta hänen seuransa saa jotenkin minkä tahansa mukavaksi. Toivon vain, että hänelläkin tulee olemaan mukava päivä. Muusta viikonlopusta tai tulevasta viikosta ei sitten olekaan kummempia suunnitelmia, mutta tuskin teen mitään ihmeellistä. Kotona konella, rumpuja soittaen ja vähän joskus treenatenkin vietän muutenkin lähes kaiken aikani.

  Mutta nyt, antaudun ajatusten vietäviksi, koitan saada sävellettyä erästä kappaletta hieman eteenpäin ja siivottua hieman huonettani. Tämän jälkeen jonkun elokuvan kautta nukkumaan ja huomenna herään parempaan päivään. En tiedä, koska kirjoitan seuraavan kerran, mutta tuskin siihen kovin kauaa menee, muutamia päiviä, veikkaisin.
  Kiitos.