Pitkä tarina tiivistetysti: Viime merkinnässäni sanoin pitkästä aikaa kiinnostuneeni jostakusta. Nimettäköön hänet vaikka M:ksi No, vietin hänen kanssaan aikaa ja tulimme hyvin juttuun. Voin valehtelematta myöntää jopa ihastuneeni häneen. Kun hän oli meillä, ystäväni, hra. A, tuli myös meille. Hän jopa uskalsi myöntää, että itsekin voisi olla kiinnostunut M:stä, mutta ei aio tehdä mitään tyhmää tai harkitsematonta tilanteen huomioiden. Hän ymmärsi, että tämä oli minulle suuri asia.
Noin viikko sen jälkeen, kun M lähti meiltä, hän sanoi facebookissa että hänellä on yllätys. Hän on Nurmijärvellä, asiunpaikkakunnallani. Tiesin, ettei hän tunne täältäpäin ketään muuta, kuin minut ja A:n, joten ei ollut vaikea päätellä, että missä hän on. Saatuani häneltä vahvistuksen, minun olisi kai kuulunut masentua tai suuttua A:lle siitä, että hän sekä petti luottamukseni täysin, osoitti olevansa pelkuri, että käytännössä tuhosi ensimmäisen ihastukseni pieneen ikuisuuteen.Mutta ei. Minä en suuttunut. Minä en masentunut. Minä nauroin. Nauroin itsekseni A:lle siitä, kuinka säälittävä hän on. Hän on valehdellut muutamaan otteeseen ennen tätä, mutta tämä oli viimeinen pisara. Koetin soittaa hänelle, mutta hän ei (yllätys yllätys) vastannut. Tämä kaikki, ystävän ja ihastuksen menetys vain huvitti minua. Ja huvittaa edelleen.
Yksi mielenkiintoinen asia minussa muuttui. Tai no, muuttui on väärä sana. Vahvistui. Osaan taas vaan pitää suuni kiinni ja vastaavaisuuden varalla antaa tunteiden tulla ja mennä. Omassa rauhassa puolen kilometrin paksuisien muurien takana vain on paljon parempi olla. En taas pitkään aikaan tule päästämään ketään lähelleni. Olen yksinäinen selviytyjä. En kaipaa toisia lähelleni. Minua ei voi satuttaa. Ei enään koskaan.
Toisaalta taas, olen päästänyt vain 2 henkilöä lähelleni, A:n ja O:n. Alfa ja Omega. Tosin nyt kun työnnän A:n muurien ulkopuolelle, jäljellä on vain Omega. Hänkään ei ole aina ollut täällä, mutta valitettavasti en ole minäkään ollut aina siellä hänen tukenaan. Kuitenkin hän on ollut minulle paras ja tavallaan ainoa ystäväni jo pitkän aikaa. Nyt hän on aidosti ainoani.
Ja minä rakastan häntä.
Olen viimeaikoina taas keskittynyt säveltämiseen hyvin paljon. Mutta en kuten normaalisti. En ole säveltänyt bändilleni biisejä. Olen säveltänyt itselleni kappaleen. Tai no, se ei ole läheskään valmis vielä. Kyseessä on kaunis ja herkkä pianosävellys, jonka haluan soitettavan omissa hautajaisissani. Ainakin toistaiseksi haluan näin.
En yleensä tee haikeita ja kuniita kappaleita, vaan melodisia metallibiisejä. Jos musiikkini pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi yleisesti mitä luultavammin kysymysmerkki. Pyrin normaalisti kappaliellani herättämään kysymyksiä ja arvoituksia, mahdollisesti muistoja ja tunteiden kyseenalaistusta. Tämä uusin tuotos on kuitenkin enemmänkin kuin savu. Tummanpuhuva ja hauras asia, joka vain häviää. Ainakin minuun kappale vaikuttaa tällä tavalla. Sitä kuunnellessani tiedostan faktan, että kaikki loppuu aikanaan. Mutta jotenkin loppu ei ole surullinen, vaan omalla tavallaan kaunis. Ikään kuin haavoittuvainen, nukkuva variksenpoikanen. Tummanpuhuva ja yleisesti halveksittu, mutta silti hellyyttävä. Liian nuori lentääkseen. Liian epäkypsä elääkseen elämäänsä. Kuitenkin ennen kuin se alkaa elää elämäänsä, se kuolee. Kuten me kaikki.