Ongelmia paratiisissa

  Jokainen meistä tietää sen. Osa on tuntenut sen, osa tuntee sen tällä hetkellä ja osa on säästynyt sen julmalta, kylmältä tyhjyydeltä. Monikin asia sopii edelliseen lauseeseen, mutta nyt puhun menetyksestä. Maailmassa ei ole musertavampaa tunnetta. Jokin, johon olet todella kiintynyt yhtäkkiä viedään pois. Olkoon kohteena lemmikki, ystävä, rakastettu tai perheenjäsen, kuoleman tai eron jättämä olotila ei ole verrattavissa mihinkään. Vaikka ehkä haluaisit vain jäädä aamulla sänkyyn makaamaan, kannattaa yrittää nousta ja jatkaa elämän rutiineja. Näin ainakin minä tein, kun isäni kolme kuukautta sitten kuoli. Vaikkakin välini isääni olivat melkein olemattomat, kaipaan häntä. Ystävien, erityisesti yhden, tuella olen kuitenkin hyvin selvinnyt siitä sisäisestä taistelusta. Kunpa saisin vain korvata hänen ainaisen tukensa jotenkin. Rakastan häntä.
  Mutta nyt, vaikken ole menettänyt oikeastaan mitään, tunnen sen tunteen taas. Tuntuu, että se olisi vain odottanut sisälläni hetkeä, jolloin olisin haavoittuvainen ja iskenyt silloin. Ikävä kaikkea, mitä minulla joskus oli, kasvaa sietämättömän suureksi ajatusten heitellessä laidasta laitaan. Voin olla nyt surullinen, mutta viiden minuutin päästä nauran onnellisena. En osaa päättää, mitä tunnen. Toivottavasti tämä muuttuu pian. Huomenna aion saada välini selviksi hänen kanssaan, aivan sama mitä se sitten tarkoittaakaan. Olen kuitenkin varma, että vähintään ystävinä pysymme. Oikeastaan olen melkein täysin varma, että meistä ei tule sen enempää eikä vähempää. Välttämättä ikinä.

Hän on minun kaikkeni.

 

  Musiikki on mukavaa. Se vaikuttaa minuun uskomattomalla tavalla. Vaikka kuuntelenkin suureksi osaksi metallia, parasta musiikkia on mielestäni instrumentaali ja rauhallinen, tunteellinen musiikki. Voin istua jopa tunteja vain kuunnellen sellaista musiikkia ja käyden omaa ajatusmaailmaa ja elämääni läpi. Sinänsä huvittavaa, aina kun käyn elämääni ja tilannettani läpi, huomaan, ettei asiat olekaan huonosti. Oikeastaan, minulle kuuluu hyvää, vaikka olenkin surullinen. Minulla on kaikkea, mitä ihminen voi tarvita: yksi, kaikista tärkein ystävä, jolle voin puhua mistä vaan, sekä kaksi, joihin voin luottaa kokonaan. Näiden lisäksi minulla on hyvät välit perheeseeni, lukematon määrä kavereita, hyvä yleiskunto ja terveys, harrastuksia joiden parissa viihdyn ja jopa jonkin verran rahaa. Periaatteessa en tarvitse enään mitään, mutta silti saan itselleni tunteen:

"Nyt jotain puuttuu. Tästä kaikesta puuttuu se tärkein.

Tästä puuttuu kahden ihmisen välinen rakkaus."

  Kyllä vain, minulla on paljon ystäviä ja kavereita, mutta tunnen olevani yksin. Tämäkin kaikki johtuu itsestäni; en osaa päästää ihmisiä lähelleni. Silti jos jollakulla, kenelläkään, on ongelmia, olen valmis auttamaan. Kyllä, minulla on messiaskompleksi (asiaan perehtymättömille: Messiaskompleksi tarkoittaa, että olen valmis auttamaan ketä tahansa, haluan kuulla surunne, jotta voin itse kärsiä ne puolestanne). Tosin en laske sitä huonoksi asiaksi, ilman sitä koko elämäni olisi mennyt eri tavalla. Olisin elänyt normaalin elämän. Tylsän elämän. Nyt, kun olen ollut jo pitkään sinut itseni kanssa, olen voinut elää vapaammin. Elää vaiston varassa moniväristä elämää. Tottakai elämääni on tullut paljon enemmän surua kompleksin takia, mutta se vain rikastaa. Olen kokemuksissa rikkaampi kuin moni muu. Olen kasvanut myös henkisesti vahvemmaksi. Enään en pelkää itseni puolesta.

  Ps. Jos joku tämän lukenut haluaa jakaa ongelmiaan, voin auttaa. Haluan silti pysyä anonyyminä.

  Sain tänään myös paperit maistraatilta; olen nyt virallisesti eronnut kirkosta. Jo oli aikakin. Olen ollut satanisti niin pitkään kun muistan. Ja tietäkää; satanismin ja saatananpalvonnan välillä on suuri ero. En ole uskonut jumalaan tai mihinkään yliluonnolliseen ikinä, enkä varmaankaan tule kokemaan yllättävää "valaistumista." Mielestäni oikealla oleva kuva on asiallinen, kertova ja täyttä faktaa. Ei sillä, ettenkö hyväksyisi uskovaisia ihmisiä. Jos uskot jumalaan tai muuhun vastaavaan, usko vaan. Minua ei vain kiinnosta se ollenkaan. Kuinka turhauttavalta tuntuukaan se, kun kävelet kadulla ja kuulet, kun joku saarnaa Jeesuksen teoista. Aina kun kuulen sellaista, tekee mieleni vain kävellä puhujan eteen, näyttää hupparini selkää (666) ja kertoa muutamia faktoja kristinuskosta. Esimerkkeinä naisten alentaminen, ihmisten tappaminen, kirkon monopolivalta, tarkat elämänohjeet ja kaikki muu paska, mikä estää ihmisen luonnollisen elämisen. Olemme kaikki ihmisiä, aivan sama olemmeko epämuodostuneita, homoja, saatananpalvojia, huoria tai niin sanotusti "normaaleja" ihmisiä. Valitettava totuus tietty on, että jotkut ihmiset ovat tietyissä asioissa parempia, kuin toiset. Vaikkapa hieman ylipainoinen mies on paljon parempi fyysisesti raskaassa työssä, kuin langanlaiha malli. Mutta yritäpä saada se mies jonkun muotilehden kanteen ja sitten vielä myydä lehteä. Olemme eri asioissa hyviä, mutta kaikki olemme samanarvoisia.

  Kaikkeen löytyy poikkeuksia. Omalla kohdallani muita alempiarvoisia ovat selkäänpuukottajat ja miehet, jotka käsittelevät naisia kuin esineitä tai pelinappuloita. Jos saat luottamukseni ja menet pettämään sen, se on hyvin vaikeaa saada takaisin. Jos taas olet mies ja lyöt naista edessäni, et saa sitä ikinä takaisin. Menetät kaiken arvon silmissäni, enkä välitä mitä sinulle tapahtuu. Olen sydämetön paska. Kaikkeen kuitenkin löytyy aina poikkeus...

  Nyt voisin taas harkita leffan kautta nukkumaan menoa, vaikka huomenna onkin vapaapäivä. Huomenna aion pitää hauskaa, aion taas todella nauttia elämästä ja pienistä asioista. Hyvää yötä, yksi ainoa lukijani. Kiitos, että välität.

Tervetuloa minun maailmaani.

Tervetuloa.

  Tämä maailma on minun maailmani. Sekasortoa, kauhua, pelkoa, yksinäisyyttä ja tuhoa. Olen epäonnistunut luomus, turhaa lihaa ja verta. Tässä maailmassa on kaksi ääripäätä: Minä, kaiken epäonnistumisen ja yksinäisyyden huipentumana, sekä hän, joka on melkein samassa tilanteessa kuin minä, mutta minun maailmassani häntä palvotaan jumalattarena. Minun maailmani keskittyy hänen hyvinvointiinsa ja onnellisuuteensa. Ilman häntä minä en ole minä. Ilman häntä minua ei ole.

  Olen jo monesti miettinyt aloittavani bloggaamisen ja jopa kerran aloitinkin, mutta tuntuu jotenkin omituiselta kirjoittaa asioita itsestäni kaikkien nähtäville. Olen jo pitkään kirjoittanut käsin eräänlaisia päiväkirjoja, mutta täällä kaikki sanani ovat helposti nähtävissä. En oikein ikinä ole välittänyt, mitä ihmiset minusta puhuvat. Silti, jos tunnet minut, ole kiltti äläkä levitä tätä blogia eteenpäin. En kaipaa enempää kipua.
  En ollenkaan tiedä, mitä kertoisin tai kirjoittaisin. Tätä blogia tuskin kukaan tulee pitkään aikaan lukemaan, joten eipä sillä varmaan ole väliäkään, mutta silti ajatuksia on vaikeaa saada kirjoitettua. Viimeisen muutaman päivän sisään on tapahtunut niin paljon, ettei pääni pysy kasassa. Toissapäivänä itkin ensimmäisen kerran kahden vuoden tauon jälkeen. Heti eilen uudestaan. Totta puhuakseni, haluaisin nytkin itkeä. Ajatukseni ovat samaa aikaa sekaiset, tyhjät ja päämäärälliset. Tiedän tismalleen, mitä haluan, mitä olen halunnut jo monta vuotta, mutta tiedostan sen mahdottomuuden, vaikka se onkin ihan edessäni. Yltän koskemaan siihen, yltän halaamaan sitä, mutten tule ikinä saamaan sitä itselleni.

   Ihmismieli on säälittävän heikko. Olen selvinnyt tästä aiemminkin, mutta tämä tuntuu kerta kerralta vain pahemmalta. Tunnen oloni jotenkin käytetyksi ja petetyksi, vaikkei minulla ole mitään oikeutta tuntea niin. Tahtoisin vain viiltää sydämeni ulos rinnastani. Tai hypätä rekan alle, aivan sama, kunhan tämä tunne vain loppuisi. Mutta olen luvannut hänelle etten tee sitä, etten tee itselleni mitään. Tuosta lupauksesta aion pitää kiinni, en voi pettää hänen luottamustaan taas. En voi uudelleen satuttaa häntä satuttamalla itseäni. Tuosta lupauksesta olen pitänyt kiinni täysin siitä asti, kun sen teinkin. Olen ollut hänelle käsittämättömän julma, mutta silti hän pysyy vierelläni. Tämä on aitoa ystävyyttä. En voi osoittaa kiitollisuuttani mitenkään tarpeeksi. Annoin hänelle jo kaikkein tärkeimmän esineeni ja oman sydämeni, mutta tuntuu, etten ole tehnyt tarpeeksi saadakseni anteeksi. Haluan vain, että hän olisi onnellinen.


Soitin hänelle, mutta puhelu loppui melkein heti sanoihin "mulle soittaa joku toinen, soitan sulle myöhemmin." Haikeana vastasin vain että selvä ja yritin jatkaa: "soitellaan, rakas", mutta hän oli jo sulkenut puhelimen. Toivon vain, että jos en itse saa häntä onnelliseksi, hän löytäisi jonkun, joka pystyy siihen. Silloin toivottavasti pystyn päästämään irti hänestä ja tästä maailmasta, silloin saatan vihdoin löytää rauhan ja  harmonian. Kuka ikinä hänet onnelliseksi saisikaan... Hän on monesti sanonut, että minä saan hänet onnelliseksi ja että hän tuntee itsensä turvatuksi ja huolettomaksi luonani, mutta hän ei voi antaa minulle enempää kuin ystävyyden. Ystävyys riittää minulle aivan loistavasti, mutta haluan olla kaikki, mitä hän ikinä tarvitseekaan. Jos hän vain tietäisi, mikä puuttuu, voisin yrittää korjata sen. Hänen vuokseseen olen valmis mihin tahansa. Mihin tahansa.

  Kuitenkin, kyllähän minä pärjään. Aina olen pärjännyt. Ja tämä masentuneisuuskin tulee vain silloin tällöin, joskin nyt se on ollut luonani jatkuvasti, mutta kyllä se menee pois. Jaksoittaisia hyviä ja huonoja kausia on kaikilla, olen itse vain hieman alttiimpi näille huonoille kausille. Eihän kaikki jatkuvasti voi huonosti mennä, eihän? Sitäpaitsi, olen jotenkin oudolla tavalla myös onnellinen. En tiedä, miksi tätä tunnetta oikein voisi kuvailla. Tiedän vain, että tulevaisuudessa on myös hyviä aikoja.
  Ainakin ensi perjantai tulee olemaan äärimmäisen mukava. Ei, en ole (ainakaan näillä näkymin) menossa juomaan, olen menossa hänen kanssaan kaupoille. En kummemmin nauti shoppailusta, mutta hänen seuransa saa jotenkin minkä tahansa mukavaksi. Toivon vain, että hänelläkin tulee olemaan mukava päivä. Muusta viikonlopusta tai tulevasta viikosta ei sitten olekaan kummempia suunnitelmia, mutta tuskin teen mitään ihmeellistä. Kotona konella, rumpuja soittaen ja vähän joskus treenatenkin vietän muutenkin lähes kaiken aikani.

  Mutta nyt, antaudun ajatusten vietäviksi, koitan saada sävellettyä erästä kappaletta hieman eteenpäin ja siivottua hieman huonettani. Tämän jälkeen jonkun elokuvan kautta nukkumaan ja huomenna herään parempaan päivään. En tiedä, koska kirjoitan seuraavan kerran, mutta tuskin siihen kovin kauaa menee, muutamia päiviä, veikkaisin.
  Kiitos.